maanantai 15. heinäkuuta 2013

Messuterveiset

Lukaali

Kesäiset terveiset kuvankauniista Fiskarsista! Kuluneena viikonloppuna järjestettiin Fiskarsin Antiikkipäivät. Antiikkipäivien yhteydessä järjestettiin Lukaalissa Tyylit ja Tekijät –tapahtuma, johon myös meidän osuuskuntamme osallistui. Tapahtuman tarkoituksena oli ”yhdistää perinteisiä käsityöläisiä saman aatteen alle, säilyttämään ja korjaamaan vanhoja interiöörejä ja niihin kuuluvia osa-alueita”.  Tapahtuma esitteli mm. eri tyylisuuntia ja perinteisiä työmenetelmiä.

Messuosastollamme annettiin työnäytteitä savirappauksesta, johon kollegani Teemu Kajaste on vuosien saatossa erikoistunut. Koska sattuneesta syystä rakennuspintakonservaattoreiden on yleensä vaikeaa irrottaa tai ottaa työnäytteitä mukaansa, me muut tyydyimme esittelemään referenssejämme kirjojen ja dokumentointien muodossa. Kirjoja esille laitettaessa oli mahtava huomata miten monessa hienossa kohteessa olemme saaneet työskennellä.

Teemu sekoittamassa savilaastia.
Messusälää
Aktiivisten messukävijöiden kanssa virisi monenlaisia keskusteluja ja myös meillä oli ilo tutustua kulttuuriperinnöstä valistuneisiin ihmisiin. Monet olivat alan ammattilaisten tavoin huolestuneita taantumasta 1960-luvun kaltaiseen purkubuumiin, jonka vuoksi vanhoja rakennuksia tai niiden alkuperäisiä osia häviää yhä 2000-luvun toisella vuosikymmenellä. Valistuksen tarve ei tunnu menevän koskaan ohi.

On hienoa kuitenkin huomata, että jotkut ihmiset ymmärtävät rakennuspintojen merkittävän roolin sisustuksessa. Pelkkien valkoisten seinien ympäröimänä hienoimmatkin antiikkihuonekalut ja esineet jäävät vain varjoksi itsestään. Eri tyylisuunnilla on todella paljon muutakin annettavaa! Värejä, muotoja, erikoisia työtekniikoita ja käsityötaitoa parhaimmillaan. Näiden kaikkien asioiden edessä myös se vanha antiikkilipasto pääsee lopultakin oikeuksiinsa.

-Katja



Terveiset lauantain kokoonpanolta (vasemmalta oikealle): Katja Luoma, Kirsi Karpio, Teemu Kajaste ja Tuuli Kuittinen.



maanantai 8. heinäkuuta 2013

Vanhoja pintoja


Suomessa on moneen Euroopan maahan verrattuna vain kourallinen koskemattomana säilyneitä sisätiloja. Tämä johtuu osittain siitä, että pinnat ovat vuosien saatossa rikkoutuneet ja likaantuneet, ne on koettu nuhjuisiksi tai auttamattoman epämuodikkaiksi, aivan kuten nykyäänkin. Moni rakennus onkin nykypäivään tultaessa enää pelkkä kehys sille, mitä joskus oli ja palauttavaa restaurointia varten tarvitaan väritystutkimusta.

Julkisivun värivertailua.
Konservaattorien yksi toimenkuva on tutkia vanhojen rakennuksien värejä eri aikakerroksissa. Rakennuksen alkuperäiset värisävyt avaavat ikkunan kokonaistaideteokseen, jollaiseksi arkkitehti teoksensa alun perin suunnitteli. Ennen, aivan kuten nykyäänkin, rakennuksien sisätilat suunniteltiin yksityiskohtia myöden sellaiseksi, että ne kuvastivat aikakautensa ihanteita,  muodikkaita tyylejä ja ennen kaikkea sosiaalisia pyrkimyksiä ja statusta. Henkilöhistoriat nivoutuvat usein kiehtovalla tavalla rakennuksiin, jolloin myös jokin myöhempi sisustusvaihe saattaa olla arvokas.

Jos rakennus olisi taulu, olisi julkisivu mielestäni sen kehys ja interiööri se varsinainen teos. Toki kehys on hieno ja valittu taulun arvolle sopivaksi, mutta jos kehyksestä puuttuu taulu, katoaa taiteenystävän mielenkiinto kohteeseen nopeasti. Kukapa kulkisi gallerioissa ja museoissa pelkkiä kehyksiä taivastelemassa. Kuitenkin näemme usein pelkkiä julkisivuja joiden sisältä puuttuu ajatus. Rakennuksissa molempien, eksteriöörin ja interiöörin tulisi olla yhtä arvokkaita.

Väritystutkimuksen tekeminen ei ole pelkkää pintojen esiin ottamista kronologisessa järjestyksessä. Konservaattorin on hallittava jonkin verran myös kemiaa ja analyyttiset tutkimusmenetelmät on tunnettava ainakin teoriassa. Myös vanhojen työtapojen on oltava tuttuja. Konservaattori hallitsee tyylihistorian ja tutustuu aina tutkittavan rakennuksen henkilökohtaiseen historiaan. Tämän vuoksi esimerkiksi rakennushistorialliset selvitykset ovat konservaattorille arvokkaita työkaluja. Ilman arkistotutkimuksia varsinainen aikatasojen ymmärtäminen jää vain raapaisuksi. Tavoite on kyetä rakentamaan visuaalinen historia, joka perustuu myös historialliseen faktatietoon. Työ on kokemusta ja ammattitaitoa vaativaa.

Poikkileikkaus värikerroksista
kertoo konservaattorille paljon
tutkittavasta pinnasta.

Monesti käy niin, että valmiin väritystutkimuksen luovuttamisen jälkeen konservaattoria ei enää osata käyttää hyväksi. Olisi hyvä, että myös restauroinnin toteutusvaiheessa tutkimuksen tehnyttä konservaattoria kuultaisiin ainakin konsulttina. Väritystutkimuksen tehnyt henkilö on ainoa, jonka verkkokalvolle kokonaisuus alkuperäisistä pinnoista on piirtynyt selvästi. Hän tietää myös voitaisiinko osa autenttisuudesta palauttaa ja miten, tai mitä tila vaatisi, jotta siinä säilytettäisiin tunnelma.


Värikästä alkanutta viikkoa!
Katja/ OSK Rotunda


P.S. Tänään postilaatikkooni ilmestyneessä Glorian Antiikissa (6/2013) oli tuttuja ja hyvä artikkeli konservoinnista. Hyvä Seurasaari! Taitavaa väkeä!


keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Rakennuspintaa!


Heinäkuussa PKL:n blogia päivittelee rakennuspintakonservaattori. Tämä kuu on ”lomakuukausi”. Virastot ja toimistot sulkevat ovensa. Kesä on rakennuspintakonservaattoreiden kiireisintä aikaa. Tyhjentyneisiin rakennuksiin pääsee lopultakin tekemään arvokasta ylläpitotyötä kun muu kansa vetäytyy kesälaitumille. Kesä saisikin olla huomattavasti pidempi, jotta olisi enemmän aikaa huolehtia kulttuuriperinnöstä, mutta niin että konservaattorikin voisi päästä nauttimaan Suomen lyhyestä ja vähäsateisesta suvesta.

Meidän rakennuspintakonservaattoreiden etuoikeutettu tehtävämme on huolehtia maamme rakennetusta kulttuuriperinnöstä. Olemme erikoistuneet nimenomaan rakennusten pintakäsittelyihin. Alue kattaa aika laajan joukon materiaaleja, vanhoja työtapoja ja tyylihistoriaa, sekä paljon muuta. Rakennuspintakonservaattorin koulutus onkin vasta alkusysäys vaativalle alalle. Koulutus kestää normaalisti neljä vuotta, mutta itseään saa kehittää jatkuvasti. Kokemuksen myötä karttuvien tietojen ja taitojen kautta oppii nopeasti ymmärtämään, ettei vanhoissa rakennuksissa juurikaan mikään ole koskaan itsestään selvää. Niiden eteen täytyy yhä nykyään nähdä samanlaista vaivaa ja tuntea samanlaista ammattiylpeyttä, kuin tunnettiin aikoinaan rakennusvaiheessakin.

Rakennuspintakonservointi on säilyttämistä ja ylläpitoa: pintojen puhdistusta, kiinnittämistä, dokumentointia, vaurioiden seuraamista ja syntymekanismien tunnistamista ja niihin vaikuttamista. Työhön kuuluu oleellisena osana etiikka, joka opitaan koulussa, mutta joka vielä jalostuu työuran aikana kun asiat saavat syy- ja seuraussuhteita. Myös restaurointi, eli palauttaminen tai säästävä korjaus, kuten eräs kollegani asian paremmin ilmaisi, astuu oleellisena osana kuvaan nimenomaan rakennusten parissa.

Rakennuksilla työskentelevien konservaattoreiden työt tehdään usein tavallisen tuntuisilla työmailla. Kuva on harvoin romanttinen, mutta ammattitaidolla toteutettu lopputulos saattaa sitäkin olla. Monet restaurointiprojektit lähtevät nykyään liikkeelle enemmän modernisoinnin lähtökohdista, kuin konservoinnin tai restauroinnin näkökulmasta. Tärkeissä kohteissa tulisi aina olla mukana asiantunteva konservaattori – koko projektin ajan.

Modernisoituvan kaupunkisuunnittelun keskellä elänyt New Yorkilainen Jane Jacobs (1916-2006) ei ehkä ajatellut rakennuskonservointia sanoessaan että ”charmin tavoittelu vanhassa arkkitehtuurissa on tärkeämpää kuin käytännöllinen funktio”. Hän totesi, että on olemassa paikkoja, joissa ihmiset haluavat olla, ja paikkoja jossa eivät. Purkaminen (tai modernisointi) ei ole ratkaisu, vaan charmin tavoittaminen ja suunnittelu. Ajatus sopii enemmän kuin hienosti konservointiin ja erityisesti rakennusten sisätiloihin. Ikä ja kulunut pinta tuo charmia, jota uusilla pinnoilla ei kovin vähäisellä paneutumisella voi tavoittaa. Rakennuspintakonservoinnin ja restauroinnin yksi tärkeä tavoite onkin tavoittaa paikan henki ”genius loci”, silloin kun se on hukassa.

                                  Tavallinen työasento, kädet ylhäällä ja niskat nurin.

Mukavaa alkanutta heinäkuuta!