Vanhoja pintoja

Suomessa on moneen Euroopan maahan verrattuna vain kourallinen koskemattomana säilyneitä sisätiloja. Tämä johtuu osittain siitä, että pinnat ovat vuosien saatossa rikkoutuneet ja likaantuneet, ne on koettu nuhjuisiksi tai auttamattoman epämuodikkaiksi, aivan kuten nykyäänkin. Moni rakennus onkin nykypäivään tultaessa enää pelkkä kehys sille, mitä joskus oli ja palauttavaa restaurointia varten tarvitaan väritystutkimusta.

Julkisivun värivertailua.

Konservaattorien yksi toimenkuva on tutkia vanhojen rakennuksien värejä eri aikakerroksissa. Rakennuksen alkuperäiset värisävyt avaavat ikkunan kokonaistaideteokseen, jollaiseksi arkkitehti teoksensa alun perin suunnitteli. Ennen, aivan kuten nykyäänkin, rakennuksien sisätilat suunniteltiin yksityiskohtia myöden sellaiseksi, että ne kuvastivat aikakautensa ihanteita,  muodikkaita tyylejä ja ennen kaikkea sosiaalisia pyrkimyksiä ja statusta. Henkilöhistoriat nivoutuvat usein kiehtovalla tavalla rakennuksiin, jolloin myös jokin myöhempi sisustusvaihe saattaa olla arvokas.

Jos rakennus olisi taulu, olisi julkisivu mielestäni sen kehys ja interiööri se varsinainen teos. Toki kehys on hieno ja valittu taulun arvolle sopivaksi, mutta jos kehyksestä puuttuu taulu, katoaa taiteenystävän mielenkiinto kohteeseen nopeasti. Kukapa kulkisi gallerioissa ja museoissa pelkkiä kehyksiä taivastelemassa. Kuitenkin näemme usein pelkkiä julkisivuja joiden sisältä puuttuu ajatus. Rakennuksissa molempien, eksteriöörin ja interiöörin tulisi olla yhtä arvokkaita.

Väritystutkimuksen tekeminen ei ole pelkkää pintojen esiin ottamista kronologisessa järjestyksessä. Konservaattorin on hallittava jonkin verran myös kemiaa ja analyyttiset tutkimusmenetelmät on tunnettava ainakin teoriassa. Myös vanhojen työtapojen on oltava tuttuja. Konservaattori hallitsee tyylihistorian ja tutustuu aina tutkittavan rakennuksen henkilökohtaiseen historiaan. Tämän vuoksi esimerkiksi rakennushistorialliset selvitykset ovat konservaattorille arvokkaita työkaluja. Ilman arkistotutkimuksia varsinainen aikatasojen ymmärtäminen jää vain raapaisuksi. Tavoite on kyetä rakentamaan visuaalinen historia, joka perustuu myös historialliseen faktatietoon. Työ on kokemusta ja ammattitaitoa vaativaa.

Poikkileikkaus värikerroksista
kertoo konservaattorille paljon
tutkittavasta pinnasta.

Monesti käy niin, että valmiin väritystutkimuksen luovuttamisen jälkeen konservaattoria ei enää osata käyttää hyväksi. Olisi hyvä, että myös restauroinnin toteutusvaiheessa tutkimuksen tehnyttä konservaattoria kuultaisiin ainakin konsulttina. Väritystutkimuksen tehnyt henkilö on ainoa, jonka verkkokalvolle kokonaisuus alkuperäisistä pinnoista on piirtynyt selvästi. Hän tietää myös voitaisiinko osa autenttisuudesta palauttaa ja miten, tai mitä tila vaatisi, jotta siinä säilytettäisiin tunnelma.

Värikästä alkanutta viikkoa!

Katja/ OSK Rotunda

P.S. Tänään postilaatikkooni ilmestyneessä Glorian Antiikissa (6/2013) oli tuttuja ja hyvä artikkeli konservoinnista. Hyvä Seurasaari! Taitavaa väkeä!