Paperikonservaattoriopiskelijan huhtikuisia kertomuksia osa 1

 "Raikasta" kevättä kaikille lukijoille.

Olen paperikonservointia kolmatta vuotta opiskeleva Jiri ja huhtikuun bloggaaja täällä konservaattorit-blogissa. Aluksi ajattelin kertoa ihan lyhyesti ja yleisesti konservoinnin opinnoista, jos lukijakunnassa sattuu olemaan alalle haluavia ihmisiä.

Suomessa konservointia voi opiskella yhdessä oppilaitoksessa koko maassa, nimittäin Metropolia ammattikorkeakoulussa Vantaalla (http://www.metropolia.fi/).  Konservoinnin koulutusohjelmassa on kuusi linjaa; huonekalu-, esine-, paperi-, tekstiili,- maalaustaiteen- ja historiallisten interiöörien konservointi. Opinnot kestävät 4 vuotta ja linjat alkavat neljän vuoden välein.

Seuraavan kerran voi hakea opiskelemaan 2014, sillä sinä keväänä valmistuvat historiallisten interiöörien konservaattorit sekä paperikonservaattorit. Viime syksynä (2012) alkoivat nuo neljä muuta (edellämainittua) linjaa, joten niiden kohdalla halukkailla on vielä reilut kolme vuotta odotusaikaa.

Opintoihin kuuluu paljon teoriaa ja monelta kantilta; kemiaa, mikrobiologiaa, metodologiaa, museologiaa, konservoinnin etiikkaa, taidehistoriaa, pigmenttejä, liimoja, kuitujen tunnistusta ynnä paljon muuta, sekä tietenkin runsain mitoin oman alan kursseja.

Paperin puolella opintoihin kuuluu mm. paperipohjainen taide (akvarellit, grafiikka, julistetaide...), valokuvat, kirjat, tapetit, arkistomateriaalit, kartat... oikeastaan kaikki mitä on paperista valmistettu ja siihen vielä päälle pergamentti ja papyrys.

Konservoinnin perusideana on säilyttää kulttuuriperintöämme ja ehkäistä sen tuhoutumista mahdollisimman vähillä kajoavilla toimenpiteillä, näin niinkuin pähkinänkuoreen puristettuna. Vaan todellisuus on sitten muuta, kuten esimerkiksi henkistä kamppailua siitä kuinka paljon toimenpiteitä millekkin kohteelle voi tehdä ja millä perusteella. Tuon linkin takaa löytyy asiasta paljon tietoutta englanniksi: http://cool.conservation-us.org/bytopic/ethics/

Eiköhän siinä ollut jo "kuivaa asiaa" tarpeeksi jotta voin lopuksi ilahduttaa muutamilla ensimmäisen opiskeluvuoteni tapahtumilla kuvien ja kerronnan avulla.

Ellenin ajatukset aivan riekaleina, asiallehan on tehtävä jotain!

Osa arkkien taitteista vaati paikkaamista

Kannet kylpemässä, alla nostotukena Hollytex (ohut polyesteriverkko"kangas").

Ellen Keyn Ajatuksia on oma pikku kirjaseni ja otin sen sitten omalla ajallani työn alle. Kannet olivat irti ja riekaleina sekä monet arkit olivat keskeltä revenneet tai ainakin lähellä sitä. Kannet pääsi pesuun, taustattavaksi ja paikattavaksi. Arkit paikkasin tarvittaessa ja sidoin vihot uudelleen kirjaksi. Sen jälkeen tapahtui kansien ja nidoksen iloinen jälleennäkeminen ja kirja oli taas kasassa. Voilá!

Ei siinä kovin montaa vihkoa ollut, ohuessa kirjasessa, mutta kasaan ne on saatava

Nyt kelpaa taas Ellenin ajatuksia lukea ilman huolta.

Tässä vaiheessa moni tietenkin ajattelee, että kuinkas se nyt noin rumaksi jätettiin, että paikat näkyy ja kannetkin on töhritty kirjoituksilla, eikös nyt olisi voinut niitä koittaa poistaa. Konservoinnin ideana ei ole tehdä esineestä sellaista kun se uutena on ollut, vaan todellakin saada se sellaiseen kuntoon, että se on käytettävissä ja turvata sen säilyminen jatkossakin. 

Ensimmäisen opiskeluvuoden tammikuussa meille koitti "kerran elämässä"-tilaisuus. Tosin tilaisuus oli sellainen, mitä ei oikeastaan toivoisi koskaan koittavan, nimittäin tulviva kellari ja paljon aineistoa. Kahden päivän ajan pakkasimme aineistoa muovipusseihin ja pakastimeen, kuivasimme arkkeja, lajittelimme kuivia ja märkiä ja kosteita, valokuvasimme ja vielä parin lisäpäivän ajan minä ja yksi luokkalaiseni auttelimme lisää.

Osa aineistosta oli jo saanut hometta pintaan, se koittaa hyvin pian kastumisen jälkeen "otollisissa" olosuhteissa. Ja koska aineistolle ei ollut mahdollista suorittaa laajamittaista kuivatusoperaatiota kaikki homeinen, märkä ja niin kostea mitä emme ehtineet kuivattaa, pakastettiin.

Homeen kanssa ei kannata pelleillä, joten pienikin suoja on hyväksi

Tämä valitettava episodi poiki sitten kesätyön kolmelle meistä opiskelijoista, ja olin yksi porukasta. 

Vietimme siis kesän hakemalla aineistoa pakastimesta, sulatellen sitä, rapsutellen muodostunutta jäätä, kuivatellen sijoittamalla kuivaa paperia märän väliin ja vaihtamalla niitä jatkuvalla syötöllä.

Kuivattamiseen käytettiin runsain mitoin imupaperia, mutta oikeastaan eniten iihan vaan käsipyyhkeitä, sillä tarvittavan imupaperin määrä oli hyvinv suuri ja imupaperi on arvokasta, ja koska käsipaperitkin hoitavat asian, niin niillä mentiin.

Yöksi levitettiin sitten päivän aikana käytetyt käsipaperit kuivumaan, paitsi jos ne olivat kovin likaisia, sillä kirjoista saattaa märkinä siirtyä kosteuden lisäksi likaa kuivatuspaperiin.

Jäähileen poistoa pinnalta

Jäätä sai tosiaan monesta kohteesta kauhoa pinnalta, mikä on hyvä, sillä kosteus sisältä on siirtynyt ainakin jonkin verran ulospäin ja se jää kannattaa myös kaapia pois, eikä turhaan antaa sen sulaa uudelleen kohteen "sisään".

Vinkiksi lukijoille sitten sanottakoon, että jos onnistut jotenkin kastelemaan jonkin tärkeän kirjan etkä millään juuri sillä hetkellä ehdi sitä kuivatella, laita se pussiin ja pakastimeen, koska kuivatus kannattaa aloittaa vasta sitten kun on tuntikausia aikaa.

Kuivatuksen loppuvaiheita tämän opuksen kohdalla

Koitan seuraavaan tekstiini löytää kuva-aineistoa muustakin kuin kirjoista, sillä kirjoista minulla on eniten kuvia, kun olen kovasti kirja- ja arkistomateriaaliorientoitunut. Mutta löytyy muitakin kuvia ihan varmasti. Ja mennään nyt sitten kronologisesti niin, että seuraavassa kirjoituksessa kuvia ja kerrontaa toiselta opiskeluvuodelta.